Ajanlaskua sananlaskuissa

Vuosi, kuukausi, viikko, vuorokausi, tunti, minuutti… Ihminen elää ajassa, ja ajan kuluminen määrittää meidän kaikkien elämää. Ajan olemus on mysteeri, jota ihminen on pohtinut vuosituhansien ajan. Jo Vanhan testamentin Saarnaajan kirjassa (Saarn. 3: 1–8) todetaan, että kaikella on aikansa:

Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä ja aika kuolla,
aika on istuttaa ja aika repiä maasta,
aika surmata ja aika parantaa,
aika on purkaa ja aika rakentaa,
aika itkeä ja aika nauraa,
aika on valittaa ja aika tanssia,
aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä,
aika on syleillä ja aika olla erossa,
aika etsiä ja aika kadottaa,
aika on säilyttää ja aika viskata menemään,
aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti ja aika puhua,
aika rakastaa ja aika vihata,
aika on sodalla ja aikansa rauhalla.

Erilaisia aikaan liittyviä pohdintoja löytyy myös suomalaisista sananlaskuista. Aika aikaansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin -sanonta jatkaa suoraan Saarnaajan muinaista ajatuksenkulkua. Kullekin asialle on oma aikansa, kuten vaikkapa vierailuille: Talo elää tavallaan, vieras kulkee ajallaan.

Piirros: Katri Niinikangas

Aika on jotakin, joka on ollut ennen meitä ja joka jatkuu meidän jälkeemme. Aika vanhin, avaruus suurin, sanotaan. Aika on ehtymätön luonnonvara, joka ei helposti lopu: Aikaa on, vaikka susia saareen soutaisi.

Siitä, että ihmisen oma aika on muuta aikaa lyhyempi, muistuttaa sananlasku: Kyllä aikaa on, mutta kun ikä loppuu. Se mikä pätee luontoon, pätee myös ihmiseen: Aikansa se hyväkin käki kukkuu. Usein elämän kiireiden keskellä todetaankin lohdullisesti: Kyllä haudassa aikaa maata on.

Koska ihmisen aika on rajallinen, aikaa ei aina tunnu olevan tarpeeksi. Ajan löytäminen vaikkapa työn tekemiseen saattaa joskus olla haastavaa: Kyllä niitä töitä pian tekis, ajatukset ne on kun ajan vie. Aika ei siis välttämättä kulu siihen, mihin sen toivoisi kuluvan.

Ihminen vanhenee vuosien mittaan, ajan mukana: Siinähän se ikäkin kuluu, missä aika menee. Aika kuluu vääjäämättä eteenpäin, teki ihminen mitä tahansa: Aika menee arvellessa, päivä päätä käännellessä.

Aika näyttää!

Aika lupaa meille usein myös hyvää. Odotettavissa on ehkä jotain nykyhetkeä parempaa: Aika näyttää. Aika parantaa haavat. Aikaa arvostetaan jopa niin paljon, että sanotaan: Aika on rahaa.

Tulevan hyvän odottaminen vaatii ihmiseltä tunnetusti kärsivällisyyttä: Odottavan aika on pitkä. Toivossa on kuitenkin hyvä elää: Toivo aikaa kuluttaa, vesi myllyä pyörittää. Työn keskellä ruokatunnin alkamisesta haaveileva voi vaikkapa lohduttaa itseään toteamalla: Nälällä on aikaa odottaa.

Toisaalta tulevaisuudessa häämöttäviä ikävyyksiä on usein parasta olla ajattelematta: Se on sen ajan murhe. Joskus ajat ovatkin erityisen vaikeat: Kovat on ajat, sanoi Oskari ja taas pyörtyi.

Joskus jokin ajankohta on taas juuri oikea, suorastaan otollinen. Silloin asiat tapahtuvat kreivin aikaan. Otollinen aika voi myös yllättää: Jo laiskakin virkoaa kun tulee kotialähdön aika.

Paljon puhutaan myös vanhoista, hyvistä ajoista. Ikääntyessään ihminen kaipaa usein menetettyä nuoruuttaan – tai ainakin jotain siitä: Olisipa minulla entinen aikani ja nykyinen mieleni! Maailman muuttuminen herättää myös ehkä kyynisiäkin ajatuksia: Ei tähän maailman aikaan ole enää entisellään kuin uni ja nälkä.

Suomalaiset sananlaskut kertovat siis paljon ajan olemuksesta. Tätä kuvaa hyvin myös arvoitus: Yöt kulkee, päivät kulkee, eikä koskaan pääse perille. Mikä se on? Vastaus on tietenkin: aika.

Minna Saarelma-Paukkala

Kirjoittaja on Yliopiston almanakkatoimiston johtaja ja nimistöntutkimuksen dosentti.