Mitä laki sanoo etunimistä?

Suomen etu- ja sukunimilaki astui voimaan 1.1.2019. Edellinen nimilaki oli vuodelta 1986. Laki uudistettiin, koska yhteiskunnassa oli tapahtunut muutoksia, joita aiempi laki ei ottanut huomioon. Käsitys perheestä ja avioliitosta oli muuttunut, ja maahanmuuttajat olivat tuoneet mukanaan uusia nimikäytäntöjä. Uusi laki sujuvoittaa nimiasioiden käsittelyä ja turvaa kansalaisten yhdenvertaisuuden sekä lapsen edun huomioon ottamisen nimiasioissa.

Nimilain etunimeä koskevat pykälät:

1 § Etunimivelvoite ja etunimen ehdottomat edellytykset

Jokaisella tulee olla etunimi.

Etunimiä saa olla enintään neljä.

Etunimeksi voidaan hyväksyä vain nimi tai etunimistä muodostettu kokonaisuus, joka ei ole:

1) omiaan aiheuttamaan pahennusta;

2) omiaan aiheuttamaan haittaa;

3) etunimeksi ilmeisen soveltumaton.

2 § Etunimen harkinnanvaraiset edellytykset

Etunimeksi voidaan hyväksyä vain nimi, joka:

1) muodoltaan, sisällöltään ja kirjoitusasultaan vastaa vakiintunutta etunimikäytäntöä;

2) on vakiintunut samalle sukupuolelle;

3) ei ole ilmeisen sukunimityyppinen.

Alaikäisen lapsen ensimmäiseksi etunimeksi ei voida kuin erityisestä syystä hyväksyä nimeä, joka on nimensaajan elossa olevalla sisaruksella tai puolisisaruksella ensimmäisenä nimenä, eikä poika- tai tytär-loppuista tai vastaavalla tavalla muodostettua nimeä.

3 § Poikkeusperusteet

Etunimi, joka ei täytä 2 §:n 1 momentissa säädettyjä edellytyksiä, voidaan kuitenkin hyväksyä:

1) jos nimi on väestötietojärjestelmän tietojen mukaan jo käytössä nimensaajan kanssa samaa sukupuolta olevalla viidellä elossa olevalla henkilöllä;

2) jos henkilöllä kansalaisuutensa, perhesuhteidensa tai muun niihin rinnastettavan seikan perusteella on yhteys vieraaseen valtioon ja esitetty etunimi vastaa kyseisessä valtiossa vakiintunutta etunimikäytäntöä;

3) uskonnollisen tavan vuoksi;

4) jos siihen harkitaan olevan muu erityinen syy.

Lue lisää: Etu- ja sukunimilaki Finlex-sivustolla