Joulukuun kuudes: Linnassa ja sen ulkopuolella tapahtuu
Itsenäisyyspäivän hillitty juhlinta Suomessa on saanut nykyisen muotonsa kolmessa vaiheessa. Joulukuun 6. päivän perinne muotoutui 1920- ja 1930-luvulla. Sotien jälkeen päivästä tuli Suomen valtiollisen olemuksen tärkein juhla. Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana itsenäisyyttä juhlitaan yhä karnevalistisemmin. Kaikki kerrostumat ovat läsnä vuonna 2017.
Ensimmäiset Linnan juhlat vuonna 1919
Marraskuussa 1919 maalaisliittolaisen pääministeri J. H. Vennolan hallitus valitsi joulukuun kuudennen Suomen tasavallan itsenäisyyspäiväksi. Tasavaltainen juhlinta oli löytänyt muotonsa jo vuonna 1918. Akateemiset piirit järjestivät juhlia Kansallisteatterissa ja Vanhalla Ylioppilastalolla sen kunniaksi, että itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä oli kulunut vuosi. Kunniavieraina olivat lehtien mukaan ”hallituksen jäsenet, eduskunnan puhemiehet, yliopiston kansleri, huomatuimmat lahjoittajat…suomalaisen taiteen ja kirjallisuuden merkkimiehet”. Ohjelma oli isänmaallinen ja akateeminen.
Presidentti K. J. Ståhlbergin aloitteesta vakiintuivat Tasavallan presidentin ja hänen puolisonsa itsenäisyyspäivän juhlinnan perusmuodot. Vuonna 1919 juhlittiin ensimmäistä kertaa virallisesti itsenäisyyden vuosipäivää – tai kuten tuolloin sanottiin, ”yksimielisyyden juhlapäivää”. Suojeluskunnat kokoontuivat Rautatientorilla ”järjestäytyäkseen siellä paraatiin, josta oli muodostuva aamupäivän juhlallisuuksien huomattavin osa”. Helsingin Nikolainkirkon juhlajumalanpalvelukseen saapui nuoren tasavallan korkein valtiollinen, sotilaallinen ja poliittinen johto. Sen jälkeen oli valtioneuvoston juhlaistunto.
Presidentin ja hänen puolisonsa vastaanotto järjestettiin heti juhlaistunnon jälkeen. Vaikka Linnan ensimmäiseen, tunnin pituiseen juhlaan osallistui vain noin 150 henkeä, tuli valtiollinen luonne esiin. Kunniavieraita olivat diplomaatit sekä kirkon, armeijan, yliopiston, valtiopäivien, valtioneuvoston ja virkakunnan kärki. Kolmihenkisen työväen lähetystön tervehdyspuheessa korostettiin ”koko kansan itsenäisyyttä” ja painotettiin presidentin roolia kansan edusmiehenä.
Näin muodostui itsenäisyyspäivän perinne ja valtiollisuus korostui. Mukana olivat sotilasparaatit, jumalanpalvelukset, vastaanotot sekä akateemiset ja kansalaisjuhlat. Kyseessä oli ”valkoisen Suomen” juhla, johon ”punaisen Suomen” johto suhtautui vieroksuen. Porvarillisissa lehdissä kerrottiin laajasti joulukuun kuudennen juhlinnasta, joka alkoi pian levitä Helsingistä muualle maahan.
Itsenäisyyspäivästä yleinen liputus- ja vapaapäivä
Koulut, valtiolliset ja kunnalliset virastot olivat kiinni ja illalla valaistut päivän kunniaksi ensimmäistä kertaa joulukuussa 1920. Liputus yleistyi. Helsingin Sanomien mukaan joulukuussa 1923 ”kansallisliput liehuivat useimpien talojen viiritangossa – ensi kertaa runsaammin myös Pitkänsillan tuolla puolen”. Itsenäisyyden Liitto otti ajaakseen kahden kynttilän polttoa ikkunalla 1927.
Yleiseksi juhla- ja vapaapäiväksi 6. joulukuuta vakiintui vasta 1929, sillä työnantajat olivat pitkään haluttomia ryhtymään vapaapäivän maksumiehiksi. Viralliseksi liputuspäiväksi 6.12. tuli 1934.
Ståhlberg myös muutti Linnan juhlien luonnetta illanvietoksi itsenäisyyden viisivuotispäivänä 1922. Juhla päättyi ensimmäisen kerran tanssiin. Kahvin ja teen rinnalle saatiin suolaista. Kutsuttujen vieraiden määrä kasvoi yli tuhannen. Linnaan saapui nyt myös virkamiehiä ja vieraita maakunnista, liikemaailman, kulttuurielämän, kirjallisuuden ja taiteen edustajia. Aikaisemmat kutsuvieraiden henkilökohtaiset tervehdykset korvasi presidenttiparin kättely Valtiosalissa.
Valtioneuvosto ryhtyi vuonna 1933 järjestämään itsenäisyysjuhlia. Nämä suuret Messuhallissa järjestetyt musiikki- ja puhepitoiset juhlat voittivat julkisuuskilvan 1930-luvulla. Tapahtumasta muodostui merkittävä kansanvallan juhla.
Koko kansan yhteinen juhlapäivä
Lopullisesti 6. joulukuuta vakiintui kansan yhteiseksi juhlapäiväksi sotavuosien jälkeen. Normaaliaikoihin palattiin 1947, kun Linnassa tanssittiin ensimmäistä kertaan sodan jälkeen tasavallan 30-vuotispäivänä. Vieraita on niin paljon, että sisään saavuttiin kahdesta ovesta, Mariankadun ja Esplanadin puolelta. Jälleenrakennusajan Suomessa kaivattiin loistoa ja iloa. Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottto oli seurapiiritapahtuma, jossa ”naisten värikkäät iltapuvut ja lukemattomien kunniamerkkien loiste” muistuttivat paluusta rauhan oloihin.
Mannerheimin kuolinvuodesta 1951 lähtien ylioppilaat ovat marssineet soihtukulkueessa Hietaniemen hautausmaalta Senaatintorille. Vuonna 1957 itsenäisyyden 40. merkkipäivänä noin 30 000 suomalaista sai ensimmäisen kerran seurata televisiosta suoraa lähetystä Linnan juhlista. Naisten- ja aikakauslehtien kiinnostus Linnan juhliin alkoi tihentyä 1950-luvun lopulla, kun paperin säännöstely päättyi. Naistenlehtien mukaan ”nyt piti päästä nauttimaan elämästä ja ottamaan osansa kauniista turhuudesta”. Sen jälkeen myös iltapäivälehdet kiinnostuivat tapahtumasta.
Linnan juhlat alkoivat ohittaa mediahuomiossa muun valtiollisen ja sotilaallisen juhlinnan. Presidentin ja hänen puolisonsa vastanotto ja sen seuraaminen ovat itsenäisyyspäivän kansanhuvia oman television ääressä. Yhä enemmän eri puolilla maata järjestöt, yhdistykset ja seurat sekä kansalaiset pitävät omia juhlia kotona tai ravintolassa. Kuohuviini on noussut kahvin rinnalle tai ohikin. Päivän symbolimerkitys on 2000-luvulla avautunut yhä laajemmalle joukolle, ja juhlapäivä tarjoaa alustan monenlaisille poliittisille mielenilmauksille ja kohtaamisille. Perinne ja murros korostuvat. Sävyä ja uusia perinnekerrostumia tuottaa aktiivinen kansalaisyhteiskunta. Mikään ei viittaa siihen, että itsenäisyyspäivän merkitys olisi vähenemässä.
Laura Kolbe
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Euroopan historian professori ja Yliopiston almanakkatoimiston hallituksen jäsen.
Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto 6.12.1949 presidentinlinnassa. Presidentti J.K. Paasikivi ja rouva Alli Paasikivi tervehtimässä vieraita. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.