Tasaus- ja seisauspäivien uskomuksia
Taas saapui syys! Kesän ja syksyn raja on häilyvä. Toiset mieltävät elokuun jo syksyksi, toisille se on ilmiselvästi vielä kesää. Syyskuussakin tarkenee joskus vielä paljain säärin, mutta kyllä syyskuu jo nimensäkin puolesta kertoo, että syksyä tässä eletään.
Tähtitieteelliseltä kannalta syksy alkaa syyskuun loppupuolella syyspäiväntasauksesta, ja tähtitieteilijät ovat yleensäkin vuodenaikojen määrittelyssä hyvin täsmällisiä. Vuodenajan vaihtuminen määritellään nimittäin aina tasaus- ja seisauspäiviin ja jopa minuutin tarkkuudella ilmoitettaviin hetkiin. Vuonna 2022 tähtitieteellinen syksy alkaa 23.9. varhain aamulla kello 4.04.
Tasauspäivinä aurinko paistaa päiväntasaajalle, seisauspäivinä kääntöpiireille
Syys- ja kevätpäiväntasauksena maa on sijoittunut aurinkoon nähden niin, että auringon valo osuu kohtisuoraan päiväntasaajalle. Päiväntasaaja on maan kuvitteellinen keskiviiva etelä- ja pohjoisnapojen puolivälissä. Syys- ja kevätpäiväntasauksen aikaan kaikkialla maapallolla päivä ja yö ovat kutakuinkin yhtä pitkät. Niinpä saamme kaksi kertaa vuodessa aika lailla 12 tuntia valoa ja 12 tuntia pimeyttä. Kevätpäiväntasaus on tällä hetkellä ja vuoteen 2052 saakka 20. maaliskuuta.
Maan sijainti aurinkoon nähden saa aikaan maapallon monipuoliset vuodenajat ja erot valon määrässä. Kuva & käsittely Onerva Ollila.
Seisauspäivinä tilanne on toinen. Kesäpäivänseisauksen (tällä hetkellä 21.6., vuodesta 2024 alkaen myös 20.6.) aikaan aurinko paistaa kohtisuoraan noin 23,5 astetta päiväntasaajan pohjoispuolelle, pohjoiselle eli Kravun kääntöpiirille. Tuolloin pohjoinen pallonpuolisko kylpee valossa ja eteläisellä pallonpuoliskolla on pimeämpää. Talvipäivänseisauksena (21. tai 22.12.) taas auringon kohtisuora valo osuu eteläiselle eli Kauriin kääntöpiirille, joka on noin 23,5 astetta päiväntasaajan eteläpuolella. Silloin taas pohjoisella pallonpuoliskolla yöt ovat pitkiä ja pohjoisen napapiirin pohjoispuolella vallitsee kaamos, jolloin aurinko ei nouse lainkaan. Eteläisellä pallonpuoliskolla taas koetaan lyhyitä tai jopa täysin valoisia, ns. yöttömiä öitä.
Maan sijainti aurinkoon nähden siis saa aikaan maapallon monipuoliset vuodenajat ja erot valon määrässä. Seisauspäivät ovat hetkiä, jolloin valoa tai pimeyttä on äärimmäisen paljon. Tasauspäivät taas ovat puolivälin merkkejä, jolloin aletaan kulkea kohti pimeämpää tai valoisampaa. On selvää, että tällaiset ilmiöt ovat olleet ihmisille kautta aikain merkittäviä. Niinpä niihin on liitetty monenlaisia merkityksiä ja uskomuksia.
Sekaannusta ajankohdissa – mistä kymmenen päivän heitto?
Suomalaisessa kansanperinteessä tasaus- ja seisauspäivät on usein sidottu ajankohtaan sattuviin pyhimysten merkkipäiviin, koska siten ne pysyivät parhaiten kansan muistissa. Asiaa mutkistaa se, että käyttämämme kalenteri on muuttunut vuosisatojen kuluessa, ja ne pyhimysten merkkipäivät, jotka aikanaan sattuivat tasaus- ja seisauspäiville, eivät ole samoja, jotka ovat nykyisten nimipäivien lähellä.
Syyskuun aukeama Mikael Agricolan Rukouskirjassa (1544). Kuvattu vuonna 1987 julkaistusta uudistetusta näköispainoksesta, joka on valmistettu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ja WSOY:n yhteistyönä.
Vuoden 1544 Agricolan Rukouskirjassa, joka noudattaa juliaanista kalenteria, nämä tasaus- ja seisauspäivät ovat reilua kymmentä päivää nykyisiä aikaisemmin. Juliaaninen kalenteri ei ollut riittävän tarkka, joten vuosisatojen aikana se jäi jälkeen luonnon vuodenajoista. Asia korjattiin Suomessa käytössä olleeseen kalenteriin vasta 1753, mutta päivien nimitykset olivat jo jääneet elämään kansan suussa. Vuotta 1753 edeltävän kalenterin ajanlaskusta on käytetty nimitystä ”vanha luku” ja sitä seuraavasta nimitystä ”uusi luku”.
Santerin päivänä 11.9. sytytettiin valot, kevätpäiväntasauksena tehtiin onget
Kalenterin muutosten vuoksi esimerkiksi syksyinen Santerin päivä 11.9. oli aikanaan syyspäiväntasauksen aatto. Santerin päivää sanottiin joskus silmänkirkastuspäiväksi. Se tarkoitti, että valoisan kesän jälkeen oli aika ensimmäisen kerran sytyttää verstaisiin valot. Samalla mestarit tarjosivat kisälleille silmänkirkastusta eli viinaryypyt, ja joskus juhlat jatkuivat pitkälle iltaan. Santerin päivästä alkoi siis aika, jolloin sisällä työskentelyyn tarvittiin lisävalaistusta.
Lampun valoa tarvittiin aina maaliskuulle saakka, jolloin pakattiin talven aikana tehdyt tarvekalut ja lähdettiin myymään niitä markkinoille. Aikanaan tämä osui Gregoriuksen eli Rekon päivälle 12.3. Erään sananparren mukaan sanottiin: ”Kriu krau Kreun päivä, tasain yö, tasain päivä.” Tuolloisessa kalenterissa kevätpäiväntasauskin osui siis aikaisempaan ajankohtaan kuin nykyisin.
Syyspäiväntasaukseen on liitetty uskomus, että silloin kuultu palokärjen huuto tietää talvelle hyviä ilmoja. Syyspäiväntasauksena nähdyt revontulet taas ennustavat pakkasia. Kevätpäiväntasaukseen taas liittyy uskomus, että ottavat uistimet ja onget tehdään kevätpäiväntasauksena. On ennustettu myös, että jos teeri kukertaa ennen kevätpäiväntasausta, tulee lumisadetta, ja jos sen jälkeen, niin tulee kauniita ilmoja.
Keskikesän pesäpäivät sopivat lantun istutukseen
Agricolan Rukouskirjassa kesäpäivänseisaus on merkitty kesäkuun 10. päivälle, joka osui tuolloin kutakuinkin oikeaan kohtaan. Uuden luvun mukaan kesäpäivänseisaus osuu kuitenkin lähelle juhannusta, jota vietettiin vuoteen 1954 saakka 24.6. ja nykyisin 20. ja 26.6. välisenä lauantaina. Aikanaan kansa puhui pesäpäivistä, joilla tarkoitettiin juhannusviikolle sattuvia vuoden pisimpiä päiviä. Ajateltiin, että aurinko tuolloin saavuttaa oman ”pesänsä”.
Talon emäntä istuttaa lantun taimia Vitelessä 18.6.1942 / SA-kuva, Sot.virk. M.Aaltonen
Tuolloin uskottiin, että lantut, kaalit, tupakantaimet ja joillain paikoilla myös nauriit kannatti istuttaa pesäpäivinä. Tuolloin ne pääsisivät juhannuskasteeseen ja kasvaisivat hyvin, sillä juhannuskasteella uskottiin olevan vahva hedelmällinen vaikutus. Toisaalta ajateltiin myös, että pesäpäivinä aurinko ”seisoo” eikä silloin ole hyvä aloittaa mitään pitkäjänteistä työtä tai kylvää kasveja, koska silloin työ jää pitkäksi aikaa seisomaan.
Entäs vuoden pisin yö?
Jo 1300-luvulta lienee perimätieto siitä, että ”Lutun yö, Annan aatto” on vuoden pisin yö. Lucian päivä oli 13.12. ja tuolloinen Annan päivä 15.12. (Nykyisin Annan nimipäivä on jo 9.12.) Myöhemmin Rukouskirjassaan Agricola on merkinnyt vuoden pisimmän yön – ”Öö caice pisin” – joulukuun 12. päivän kohdalle. Vuosisatojen kuluessa juliaaninen kalenteri on jätättänyt yhä enemmän, joten tasaus- ja seisauspäivien todellinen ajankohta on hilautunut koko ajan taaksepäin. Ruotsissa ja Saksassa taas nimenomaan Lucian aattoyötä on vietetty vuoden pisimpänä yönä, johon Lucia-neito tuo valoa. Ruotsissa sanottiin, että Lucian yö on niin pitkä, että lehmä nälissään jyrsii parsipalkin kolmasti poikki.
Talvipäivänseisauksen aikaan päivät ovat Suomessa lyhyitä ja harmaita. Kuva: Onerva Ollila.
Uuden luvun mukaisen talvipäivänseisauksen lähellä olevia päiviä on myös sanottu pesäpäiviksi, aivan kuten keskikesän vastaavia päiviä. Talven pesäpäivät ovat Tuomaan päivän (21.12.) ja joulun välinen aika, jolloin auringon on ajateltu vetäytyvän pesäänsä. Uskottiin, että jos talven aurinko ei pesäpäivinä näyttäydy, tulee sateinen kesä. Jos auringonsäteitä näkyi edes vähän, ajateltiin, että kesästä tulee lämmin ja poutainen. Myös sanottiin, että pesäpäivinä ei saanut hakata tuoretta puuta. Se olisi tietänyt karhun kesällä käyvän karjan kimppuun.
Onerva Ollila
Kirjoittaja on FM ja Almanakkatoimiston graafinen suunnittelija.
Kansanperinteestä lisää mm. Kustaa Vilkunan teoksessa Vuotuinen ajantieto