Talven selkä on taittumassa

Joulu on juhlittu ja vuosi vaihdettu, loppiainen ja Nuutin päiväkin vietetty. Niinpä talven suuret juhlat ovat takana ja käsillä on talven kylmin ydin. Tästä alkaa laskiaiseen saakka ulottuva juhlaton kausi, jota vanha kansa kutsui härkäviikoiksi tai selkäviikoiksi. Myös ilmauksia sydäntalvi, talven harja ja talven napa on käytetty talven kylmimmästä ajanjaksosta.

Härkäviikot-nimi viittaa raskaaseen työhön, jota näiden talvisten viikkojen aikana on tehty. Vetohärät (tai hevoset) valjastettiin jälleen työntekoon, yleisimmin metsätöihin, sillä maan ollessa luminen tukkipuut on helpompi vetää metsästä. Selkäviikot-nimityksen takana taas on ajatus talven kulusta kaarena, jonka toinen pää on syksyssä ja toinen keväässä. Kaaren korkeimmalla kohdalla on talven selkä tai harja, joka taittuu tai katkeaa kun puoliväli on saavutettu

Talven napa -nimitys puolestaan liittyy tammikuun nimeen. Tammi ei nimittäin siinä tarkoita tammi-nimistä lehtipuuta, vaan sitä käytettiin aikanaan pyörän akselin tai navan nimityksenä. Niinpä tammikuu on ”napakuu” eli kuukausi, jonka ympärille talvi kiertyy.

Metsätöitä Hämeenlinnan lähistöllä 15. helmikuuta 1963. Kuva: Museovirasto / Erkki Voutilainen.

Tammikuun talvipäiviä

Suomalaisessa kansanperinteessä moni tammi- ja myös helmikuun päivä on yhdistetty talven selän taittumiseen. Aikanaan 14.1. oli keskitalven päivä. Se asettuu ensimmäisen talvipäivän eli Calixtuksen päivän (14.10.) ja ensimmäisen suvipäivän eli Tiburtiuksen päivän (14.4.) puoliväliin, keskelle kylmää ja kovaa vuodenaikaa. Vastaavasti 14.7. pidettiin keskikesän päivänä.

Heikin päivänä (19.1.) on uskottu talviuniaan nukkuvan karhun kääntävän nälkäisenä kylkeään: ”Yö puolessa, nälkä suolessa.” Sanottiin, että Heikki katkaisee talven selän. Ajateltiin myös, että eläinten rehuista täytyy Heikin päivänä olla puolet jäljellä, jotta eläimet selviävät kevääseen saakka.

Myös Paavalin päivä (25.1.) on ollut yksi talven keskikohta. ”Paavali puoli talvea” tai ”Paavali parasta talvea”, sanottiin. Uskottiin myös, että Paavaliin mennessä on satanut vasta puolet talven lumista. Toisaalta kynttilänpäivänkin (2.2.) on sanottu olevan päivä, jona talvenselkä katkeaa.

Lumisia venevajoja Ruoveden kirkonkylällä. Kuva: Onerva Ollila.

Helmikuussa päivä kirkastuu

Jotkin sananlaskut sitovat Paavalin ja kynttilänpäivän yhteen. On puhuttu Paavalin pahoista säistä ja kynttilän kylmistä säistä. Tammikuun lopulla päivä oli jo sen verran pidentynyt ja aurinko noussut korkeammalle, että saatettiin todeta: ”Päivää Paavalista, kevättä kynttilästä”. Itä-Suomessa toisaalta uskottiin, että talven harja on helmikuun alussa, 5.–12.2.

Joka tapauksessa useimmiten Matin päivän (24.2.) katsottiin sijoittuvan jo talven kevätpuolelle: Sanonta ”Matin toinen silmä vettä vuotaa” tarkoittaa, että räystäät alkavat jo tippua Matin päivän tienoilla. On myös sanottu, että Matti heittää kuuman kiven avantoon, eli vedet alkavat pikkuhiljaa lämmetä eikä uutta jäätä enää muodostu.

Lunta lumisilla oksilla, joita aurinko valaisee. Kuva: Onerva Ollila.

Entä tilastollinen keskitalvi?

Vanhan kansan uskomukset eivät aina osu yksiin tieteellisten todistusten kanssa. Meteorologi Markus Mäntykankaan mukaan  tilastollisesti talven kylmin aika ei osu sen paremmin Heikin tai Paavalin päivään eikä myöskään kynttilänpäivään. Suomen eteläosassa vuoden kylmin ajanjakso sattuu nimittäin yleensä helmikuun toiselle viikolle. Vasta sen jälkeen lisääntynyt auringon valo alkaa lämmittää niin paljon, että päivälämpötilat alkavat nousta.

Itäsuomalaiset harjapäivät ovat siis lähimpänä totuutta. Toisaalta helmikuun sademäärä on yksi vuoden pienimmistä, joten ehkä lumen osalta Paavalina ollaan jo voiton puolella. Ja lisättäköön vielä, että Pohjois-Suomessa vuoden kylmin ajanjakso saadaan todennäköisesti hieman etelää aikaisemmin.

Teksti: Onerva Ollila

Kirjoittaja on Almanakkatoimiston viestintäkoordinaattori ja graafikko.