Jakoaikana eletään vanhan ja uuden vuoden välissä

Vanhassa suomalaisessa ajanlaskussa vuosi päättyi, kun maanviljelystyöt saatiin päätökseen ja karja siirrettiin laitumilta navettaan. Sitten vietettiin kekriä, sadonkorjuujuhlaa, joka oli kansan parissa vuoden suurin juhla.

Kristinuskon roolin kasvaessa joulu vei kekrin paikan vuoden suurimpana juhlana, mutta on hauska huomio, että monet suomalaisista joulutavoista ovat periytyneet kekristä. Kekrin juhlinta ajoittui jokaisessa talossa hiukan eri aikaan – jossain talossa syystyöt saatiin valmiiksi aiemmin kuin toisessa. Aikaväli oli jotakin mikkelinpäivän (29.9.) ja pyhäinmiestenpäivän (1.11.) välillä.

Jakoajan ajankohta on epätarkka

Uusi vuosi ei välttämättä kuitenkaan alkanut heti kekrijuhlien jälkeen. Vanhassa ajanlaskussa loka–marraskuun vaihteeseen sijoittui yhdentoista tai kahdentoista päivän pituinen jakso, jota kutsuttiin jakoajaksi. Sen tarkempi ajankohta on vaihdellut: joskus se on ollut kekrin ja Martin päivän (10.11.) välinen aika, joskus marraskuun 12 ensimmäistä päivää, joskus ajanjakso Simosta (28.10.) Marttiin, joskus jopa koko kuukausi ennen pyhäinmiestenpäivää.

Aurinkovuosi ja kuuvuosi selittävät jakoaikaa

Työvuoteen nivoutuva aikakäsitys on vuoden määrittelyn yksi ulottuvuus, mutta ei ainoa. Muinaisessa ajanlaskussa myös auringon ja kuun liikkeet olivat tärkeitä. Aurinkovuosi on aika, jonka kuluessa maapallo kiertää auringon ympäri. Se kestää reilut 365 vuorokautta.

Kuuvuosi taas muodostuu kahdestatoista synodisesta kuukaudesta eli kahden uudenkuun välisestä ajasta. Synodinen kuukausi on noin 29 ja puolen vuorokauden pituinen. Niinpä kuuvuosi on noin 11 vuorokautta lyhyempi kuin aurinkovuosi. Tämä kuu- ja aurinkovuoden välinen ero haluttiin tasata, ja jakoaika on juuri tuo vuosien välinen aika.

Jakoajan tapoja ja uskomuksia

Jakoaika on aika vuosien välissä, ja sen poikkeava lähtökohta määrittää ajanjakson luonnetta. Se on juhla-aikaa, jolloin mitään tavanomaisia töitä ei ole saanut tehdä. Ei pyykätä, ei teurastaa, ei kehrätä tai keritä. Uskottiin, että työnteko kutsuisi pedot paikalle tai toisi huonon sadon. Kaikkineen on pitänyt liikkua hiljaa ja häiritsemättä. Vain pienet, äänettömät käsityöt olivat sallittuja. Niinpä jakoaikaan on sijoittunut myös työntekijöiden vapaaviikko, jolloin oli mahdollista keskittyä ryypiskelemään tai vaihtoehtoisesti lähteä kotipuoleen vierailulle.

Jakoaikana ei saanut tehdä mitään tavanomaisia töitä. Siksi työntekijöiden vapaaviikko sijoittui usein jakoaikaan. Kuva: Lakko-niminen talo Jämsän Palojoella. V. Tuuri / Museovirasto, kansatieteen kuvakokoelma (1909)

On myös ajateltu, että jakoaika on vaarallista aikaa, jolloin kummitukset ovat liikkeellä ja onnettomuuksia sattuu helposti. Myös monenlaisia ennustuksia on tehty, aivan kuten myöhemmässä vuoden vaihtumisajankohdassa eli uudenvuodenaattona ja -päivänä. Lisäksi jakoaikana oli tapana leipoa suuri kylvöleipä. Se oli satovuoden viimeinen leipä, joka syötiin vasta toukoaikana. Pala leivästä annettiin kylvöjuhdalle, minkä uskottiin siirtävän hyvän sadon eteenpäin.

Onerva Ollila

Kirjoittaja on FM ja Almanakkatoimiston graafinen suunnittelija.

Päälähde: Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (Otava 2002).