Eino Leinon päivä on runon ja suven päivä

Eino Leinon (1878–1926) kuolemasta on kulunut tänä vuonna 90 vuotta, mutta hän on säilyttänyt asemansa suomalaisten rakastetuimpien runoilijoiden joukossa. Heinäkuun alussa hänen merkkipäivänsä 6.7. kunniaksi pidetään eri puolilla Suomea runoiltoja, kirjanäyttelyitä ja konsertteja. Samalla voi juhlia myös yleisesti runoutta ja Suomen kesää.

Eino Leino vuonna 1912. Kuva: Elsa Roschier.

Eino Leino syntyi Paltaniemellä, nykyisen Kajaanin alueella, 6. heinäkuuta 1878. Runojen lisäksi hän kirjoitti lukuisia romaaneja, näytelmiä ja lehtipakinoita. Leino kuului sanomalehti Päivälehden ympärille muodostuneeseen Nuoren Suomen kulttuuripiiriin. Tunnetuimpia hänen teoksistaan ovat Helkavirsiä-nimiset runokokoelmat.

Näyttelijä Veikko Sinisalo ehdotti Eino Leinon päivää 90-luvun alussa silloiselle kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaalle, ja vuonna 1992 sitä vietettiin ensimmäisen kerran Kajaanin runoviikolla. Yliopiston almanakkaan Eino Leinon päivä merkittiin vakiintuneeksi liputuspäiväksi vuonna 1998 kokkolalaisen kirjallisuusaktiivin Elvi Löhösen aloitteesta. Löhönen oli vaikuttamassa myös Jean Sibeliuksen päivän (8.12.) saamiseen kalenteriin.

Yliopisto kannatti Löhösen ehdotusta liputuspäivästä, ja päiväksi valittiin Leinon syntymäpäivä 6.7. Runon ja suven päivän katsottiin sopivan hyvin ajankohtaan, ja sen viettäminen oli kasvattanut runsaasti suosiotaan vuodesta 1992 lähtien. Esitystä puolsi sekin, ettei juhannuksesta Aleksis Kiven päivään ollut muita liputuspäiviä ja Eino Leinon päivä täydensi hyvin merkkipäivävajetta. Leino on myös yksi rakastetuimmista suomalaisista runoilijoista ja niin merkittävä monille, ettei haittaa vaikka kalenterissa olikin jo yksi runoilija, J. L. Runeberg. Samalla kertaa almanakkaan oli ehdolla isovanhempien päivä, joka ei saanut kannatusta.

Heinäkuiseen Eino Leinon päivään sopii rakastettu Nocturne, joka henkii suomalaisen kesäyön tunnelmaa:

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan, neiti kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär’ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Katri Niinikangas

Kirjoittaja on Almanakkatoimiston graafinen suunnittelija.